1603824.jpg

 

Luin kirjan joka antoi pitkän sarjan ihmeellisiä unia.Vahvojen unien vyyhti liittyi myös siihen,että yhden keskustelun jälkeen olen erään tietyn haudan haltija. Unet ovat tajunnan kuumia aaltoja. Muut kuumat aallot syntyvät hormonaalisista syistä ja synnyttävät myös: unia, muistoja, mielikuvia.

Elämänkerrat ovat kertomuksia, joita kirjoittavat joko varsinaiset elämänkerturit tai henkilö itse kirjoittaa sen jo eläessään ja mahdollisesti jonkun assistentin kanssa. Mitä elämänkerrat siis oikeastaan ovat? Ennen kaikkea:  ne ovat kertomuksia. Kertomuksia, jotka kerrottaessa joka kerta muuttavat muotoaan kuin aallot. Elämänkerta tuo aina jotain lisää henkilöön, josta olet ollut vaikuttunut. Myös jotain sellaista, mitä et odottanut.

Luin Nigel Nicolsonin kirjan Virginia Woolfista ja se herätti eloon ajatukseni hänestä sekä palautti muistiin erään toisen kirjan, jonka etsin kirjahyllystä. Teoksen, jonka innoittajana on ollut Woolf. Siinä joukko suomalaisia naiskirjailijoita sekä kirjallisuudentutkijoita kuvaa ansiokkaasti naiskieltä sekä omia lukukokemuksiaan.  Shakespearen sisarpuolet –teoksen (Kääntöpiiri 1994, toim. Sara Heinämaa ja Päivi Tapola) ensimmäinen artikkeli kertoo Woolfin Omasta Huoneesta (Sara Heinämaa) näin:

"Oman huoneen keskeinen ajatus on,että kirjoitus ei nouse ainutlaatuisesta yksilöllisestä kokemuksesta tai neroudesta, vaan rakentuu ennen muuta aikaisemmasta kirjoituksesta, aikaisemmista kirjallisista teoista. Ja ellei edeltävää kirjallisuutta ole, se täytyy hitaasti, lause lauseelta, epäonnistuminen epäonnistumiselta kerätä kokoon. Se muodostuu vähitellen hajanaisista tekstinpätkistä, joiden ei ehkä ajatella kuuluvan korkeakirjallisuuteen: kirjeistä, päiväkirjoista, viihdekirjallisuudesta.

Naispuolinen ihminen, joka kirjoittaa, ajan, tilan, palkkioiden ja palkintojen puutteesta huolimatta, on näin ollen osana myöhempiä, onnekkaampia yrityksiä. Hänen erehdyksensä, harhapolkunsa ja osittaiset onnistumisensa ovat tarpeen, ehkä jopa välttämättömiä, sillä kokonainen perinne kirjoittautuu lopulta niiden työssä, jotka nojaavat siihen."

Virginia Woolfin hyvän ystävän ja rakastetun Vita Sackville-Westin pojan, Nigel Nicolsonin kirjoittama kirja Virginiasta ei kerro hänen kirjallisesta tuotannosta, josta kyllä löytyy kiinnostuneille hyllymetreittäin kirjoja. Teos kokoaa Woolfin elämän oleellisia asioita kansien väliin ja sen lisäksi kuvaa aikakautta, jossa hän elää. Nicolsonilla on eittämättä omakohtainen kosketuspinta Virginiaansa, koska tämä on ollut ja elänyt hänen elämässään lapsuudestaan asti.

Sanotaan, että kaikkein vaikeinta on kirjoittaa kaikkein läheisimmistä, etenkin jos henkilö sattuu olemaan kaapin päälle nostettu kirjallinen tai muu taiteellinen ikoni. Ja tulisi yrittää kirjoittaa vieläpä siten, että se löytää lukijassakin kosketuspintoja. Tässä tehtävässä Nicolson mielestäni onnistuu hyvin.

Nicolson kertoo Virginia Woolfista ihmisenä, joka kaiken keskellä kamppailee myös vakavan psyykkisen sairauden kanssa. Tämänkin NN kuvaa kirjassaan hyvin.Asia, jonka kaikki läheiset tietävät ja sen että sairaus tuottaa myös suurta kärsimystä kokijalleen, koska sen kanssa eletään arkea. Se on ja ei ole elämässä. Jälkeen tulleet sukupolvet ovat Woolfinkin diagnosoineet. Minun Virginiani ei pitäisi siitä. Hän pitäisi psykiatriaa sekä lääketeollisuutta eräänä vallankäytön muotona ja tietäisi olleensa onnekas - joiltain osin. Hulluus ja nerous voivat  mahdollisesti kyllä kulkea käsikynkkää, mutta tosiasiassa vakava psyykkinen sairaus on aina raskas polku kuljettavaksi naiselle, oli aikakausi mikä tahansa. Bloomsbury-yhteisö muodostui ennen sotia eläneen sukupolven kesken,siihen Virginiakin kuului ja sekin oli lopulta hänelle vain ärsyttävä illuusio,kertoo Nicolson kirjassaan.

Olen oppinut liittämään kolme asiaa Woolfiin: tajunnanvirta, uusi kerronnantapa ja feminismi. Woolfille hankalin suhde oli vertaiseen,yhtä lahjakkaaseen kirjailijaan Katherine Mansfieldiin, jonka elämä myös katkesi kesken, kuolemaan johtaneen sairauden vuoksi.

(Hänen novellinsa ovat niin rakenteellisesti kuin kielellisestikin huimia. Mansfield: Kanarialintu, käänt. Marja Alopaeus Gummerus 2005)

Nigel Nicolsonin Virginia Woolf on kirjoitettu siten kuin suuren taiteilijan läheisyydessä elänyt voi sen tehdä:  haastaen rakastavalla tavalla tämän poismenneen keskusteluun täällä elävien kanssa, Kirjoittaja tekee sen hyvin kunnioittavasti, myös kritisoidessaan Virginian feminismiä sekä yhteiskunnallista ajattelua. Woolfhan kuitenkin oli eläessään brittiläisen yläluokan nainen, jolla oli väliin kahdeksankin palvelijaa kotonaan ja joka rakensi feministiset näkemyksensä sieltä käsin eikä hänen yhteiskunnallinen tietoisuutensa ollut niin kovin terävää, vaikka olikin mukana brittiläisen työväenliikkeen toiminnassa miehensä kautta.

Useimmilla suomalaisilla naiskirjailijoilla/taiteilijoilla ei ole ollut koskaan yhtä ainutta palvelijaa ja silti he ovat tehneet töitä. Mitä Woolf mahtaisi sanoa nykymaailmasta? Nykyisestä Euroopasta? Hänen elämänsä päättyy itsemurhaan vuonna 1941, jolloin toinen maailmansota oli oikeastaan vasta aluillaan, sota jolla on ollut vaikutuksensa nykypäivän Euroopankin syntymiseen.

(Stephen Dalryn vuonna 2002 ohjaamassa elokuvassa Tunnit, perustuu Michael Cunnighamin romaaniin, kuvataan vaikuttavasti tätä murrosvaihetta hänen elämässään ja hänen tarinansa rinnastetaan kahden toisella aikakaudella elävän naisen elämään.)

Minun Virginiani voi hyvin sekä seuraa maailmaa ja sen tapahtumia aktiivisesti, eikä vahvista perinteitä vainsinänsä eikä suunnittele senvuoksi itsemurhaa, vaikka ympäröivä maailma olisi kuinka kammottava tahansa ja ottaa kesän lukemistoonsa ainakin nämä kaksi kirjaa: Boel Westinin Tove Jansson - Sanat, kuvat, elämä (Schildts,2008) ja Sofi Oksasen Puhdistus (Wsoy 2008), Jälkimmäinen siksi,että  Oksanen kirjoittaa näkymättömistä naisista. Ja loistavasti. Näiden naisten lisäksi sadepäiviin sattumanvaraisesti käteen osuvaa niin omasta kirjavarastostakin kuin kirjakaupoista ja divareista.

(Tai yhtä hyvä: ei lue yhtä ainutta kirjaa. On ja tapaa ystäviään ja käyttää kesäyönsä toisin - hyvin.)

Kirjaa Virginia Woolf pohditaan hyvin myös tässä. ja tässä.