Kirjastot ja niiden poistohyllyt tuottavat maailmaan enemmän onnea ja todellisuutta viikossa kuin kiusaamis-tirkistely-kilpailu ohjelmaformaatit ikinä. Poistohyllyn löytö voi tehdä niin onnelliseksi, että siihen melkein halkeaa. Tänään olin vähällä haljeta - ilosta.

1980-luvun alussa lainasin Vihdin kunnankirjastossa erään kirjan, jota en olisi tahtonut palauttaa. Ikinä. Elin opiskelijana puutalossa, jossa talvi-aamuisin lattian lämpötila oli miinusasteiden puolella, joten en voinut ajatellakaan oman kirjaston keräämistä tai kokoamista.

Olen kaivannut tätä kirjaa kauan ja nyt se oli siinä, puolimatkassa polttouuniin. Peter Bichselin Lastentarinoita (otava 1982, suom. markku mannila).

Kirjassa on seitsemän kertomusta, jotka kertovat yksinkertaisella tavalla meistä. Jokaisesta. Bichselin teoksia ei ole tämän enempää Wikipedian tietojen mukaan käännetty suomeksi ja tämäkin kirja on loppuunmyyty ilmeisesti jo kauan sitten. Bichsel ilmaisee asiat "lapsenomaisella" kielellä. Selkeillä ja yksinkertaisilla lauseilla. Tämä pieni kirja kantaa sisällöllisesti enemmän kuin monen mainetta niittäneen kirjailijan koko tuotanto. Kirjasta kannattaisi tehdä uusintapainos.

Ensimmäisessä  kertomuksessa Maa on pyöreä kerrotaan miehestä, joka päättää ottaa selvää onko tämä  tieto totta. Toisessa kertomuksessa  Pöytä on pöytä päähenkilö päättää muuttaa elämäänsä ryhtymällä nimeämään asioita toisin kuin on sovittu:

"Nyt kaikki muuttuu, mies huusi, ja siitä lähtien hän sanoi sänkyä "tauluksi". Minä olen väsynyt, minä menen tauluun, ja aamuisin hän loikoili pitkään taulussaan ja mietti, minkä nimen hän antaisi tuolille, ja niin hän nimitti tuoli herätyskelloksi. […] Aamulla vanha mies loikoili pitkään taulussaan, yhdeksältä soi valokuva-albumi, mies nousi ylös ja asettui kaapille, jotta hänen jalkojaan ei palelisi, sitten hän otti vaatteensa sanomalehdestä, pukeutui, vilkaisi seinällä olevaan tuoliin, istuutui sitten herätyskellolle maton ääreen ja katseli peiliä, kunnes löysi äitinsä pöydän."

Kolmannessa kertomuksessa Amerikkaa ei ole olemassa paljastetaan kuka Kolumbus todella oli. Kertomus Keksijä kertoo meille miksi keksiminen on niin vaikeata ja Hyvämuistinen mies kertoo paitsi muistista niin myös halustamme tietää jotakin sellaista mitä toiset eivät tiedä eikä kukaan virkamies pysty kirjoistaan löytämään. Toiseksi viimeinen kertomus Terveisiä Joodokilta kertoo eräästä enosta ja isoisästä sekä lapsenlapsesta, joka ymmärtää isoisäänsä lopulta paremmin kuin kukaan muu. Viimeisessä kertomuksessa Miehestä, joka ei halunnut tietää enää mitään lukija tajuaa, että elämässä on muutakin kuin tietäminen. Pelkkä tieto on, niinpä niin, pelkkää tietoa.

"Ja hän jäi pimeään, ja hänen vaimonsa toi hänelle päivittäin ruokaa, ja mies vilkaisi lautasta ja sanoi: "Minä tiedän, että nuo ovat perunoita, minä tiedän, että tuo on lihaa, ja minä tunnen kukkakaalin; kaikki on turhaa, minä tulen aina tietämään kaiken. Tiedän jokaisen sanankin, jonka sanon." Ja kun hänen vaimonsa kysyi häneltä seuraavan kerran: "Mitä sinä vielä tiedät?", silloin hän sanoi: "Minä tiedän paljon enemmän kuin ennen, minä en tiedä pelkästään sitä, millainen on kaunis ilma ja kehno ilma, minä tiedän nyt senkin, millaista on, kun ei ole minkäänlaista ilmaa. Ja minä tiedän, että silloinkaan, kun on aivan pimeää, ei ole vielä riittävän pimeää."