Näin hyvän elokuvan.  Se on Roy Anderssonin Sinä elävä.

Tämä puolitoistatuntinen elokuva on iso mosaiikkimainen, rujo ja monimerkityksinen sekä monikerroksinen kuva ihmisestä ja olemassaolostamme. Rakastan tätä elokuvakerronan tapaa, jossa katsojaan luotetaan ja häntä kunnioitetaan rauhallisella ja selkeällä, mutta samalla syvästi ravistavalla sekä herättävällä tavalla. Elokuva kysyy eikä anna vastauksia. Elokuva näyttää eikä analysoi, selitä.  Elokuva syntyy katsojassa, toiminta tapahtuu katsojan mielessä. Anderssonin elokuva  kuvaa ihmisenä olemisen tragedian, lämpimällä ja humanistisella otteella. Elokuvan useat kymmenet ihmiskohtalot limitetään toisiinsa lujalla liimalla; olemme pääsemättömissä toisistamme ja osa toisiamme tavalla, josta emme arjessamme haluaisi olla tietoisia. Josta emme ehkä voikaan olla. Katsoja kokee tuon tietoisuuden tuskan, häntä ei päästetä vähällä.

Elokuvan yhteiskunnalliset viittaukset ja vihjaukset on kiteytetty esimerkiksi tähän kohtaukseen: harrastajataikuri epäonnistuu taikatempussaan, mutta tulee paljastaneeksi kiiltävän posliinin ja valkean pöytäliinan alla yhä elossa olevan hakaristin. Posliini, omaisuus ja omistaminen, valta on tärkeämpi asia kuin toinen ihminen ja epäonnistunutta odottaa sähkötuoli, kidutus. Kohtaus ei jää sellaisenaan pieneksi erilliseksi tapahtumaksi vaan sidotaan taitavasti läpi elokuvan kulkeviin teemoihin sekä tapahtumaketjuihin. Joutavanpäiväinen filosofointi ja sivistyksen kaapuun pukeutunut älyllinen spekulointi riisutaan alastomaksi. Ruotsalaisen (ja miksei myös suomalaisen) hyvinvointivaltion koristeelliset kulissit huojahtelevat.

Poikkeuksellisen vahva empaattinen ihmiskuva tuo kerrontaan aivan oman näkökulmansa. Andersson liittää elokuvassa kauaskin kaartavat tarinalliset saumat yhteen taiturimaisella tavalla. Myös musiikki toimii kerronnan tukena ja kerrontatasoja yhdistävänä tekijänä. En ole pitkään aikaan ollut näin vaikuttunut elokuvasta, nähnyt näin täsmällisesti tehtyä elokuvaa,  jossa käytetään elokuvakerronnan keinoja lahjakkaasti ja kyetään yhdistämään alitajuinen sekä tajuinen toisiinsa siten, että lopputuloksena on taideteos, joka ei tyhjene yhdestä katsomiskerrasta. Eikä varmaan toisesta tai kolmannestakaan.

Tämä on elokuva johon voi ja täytyy palata.