1081036.jpg

(copyright: paikanlumo2@gmail.com)

Kuinka ollakaan, minulta kysytään tänään: mitä ajattelit juuri? Enkä kehtaa sanoa, että matoa tai matoja, ja taiteilen vastauksesi jotain aivan muuta ja loppulauseeksi jotain sellaista, että kysyjä naurahtaa.  Kuolema, jota on käännellyt mielessään jo monintavoin, täyttää mielen jotenkin erityisellä tavalla marraskuussa. En ole sentään tehnyt kuten eräs vanhapoika ruotsinkielisellä pohjanmaalla. Kyläläiset alkoivat ihmetellä, että miksei Bo-Erikin talossa pala valot, ja aikansa tuota pohdittuaan päättivät, että joku menee katsomaan mitä hänelle kuuluu ja onko jokin hätänä. Jens astuu sisälle ja näkee Bo-Erikin istuvan tuvassaan kaikessa rauhassa, puhutaan ensin niitä näitä ja lopulta Jens kysyy: miksi sinä täällä pimeässä istut ja mikset sytytä valoa? Nojaa, hän vastaa, totuttelen kuolemaan.

Luin  'kuolemakirjan', teoksen joka huvitti minua kovin, jos kuolemasta nyt voi varsinaisesti huvitellen puhua. Kirjailijat omistavat usein kirjansa ystävilleen, rakastetuilleen; ylipäätään heille, joita kirjailija ajattelee ja haluaa mainita kirjansa kansilehdellä sinä erityisenä hetkenä kun kustantajan kanssa tehdään kustannussopimus. Ensimmäistä kertaa luen kirjan, joka on omistettu madolle, ja joka saa minut tuntemaan selittämätöntä kunnioitusta matoja kohtaan:

MADOLLE
JOKA
ENSIMMÄISENÄ JYRSI RUUMINI
KYLMÄÄ LIHAA
OMISTAN
JÄÄHYVÄISLAHJANA
KUOLEMANJÄLKEISET MUISTELMAT

Näillä sanoilla alkaa romaani: Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat, joka on kirjoitettu takaliepeen mukaan: hilpeyden kynällä ja melankolian musteella. Siihen se on totisesti kastettu, vaikka hilpeys ja melankolia harvoin viihtyvät samassa mustepullossa. Teoksen on kirjoittanut brasilialaisten orjien lapsi Joaquim Maria Machado de Assis  (1839-1909). Kirjailija syntyi varsin vaatimattomiin oloihin ja menetti vanhempansa sekä ainoan sisarensa varhain. Hän oli itseoppinut, ja hankki ominpäin laajan yleissivistyksen ja opiskeli erityisesti kieliä (ranskaa, latinaa ja englantia) ja luki kirjallisuutta.  Hän yleni latojaoppilaasta sanomalehdentoimittajaksi ja vuonna 1873 virkamieheksi Brasilian maatalousministeriöön. Hän avusti liberaaleja sanomalehtiä kriitikkona ja kolumnistina koko ikänsä sekä kannatti vapautettujen orjien aseman parantamista.

Teos Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat on ainoa  Machado de Assisin suomenkielelle käännetty teos. Kirjan päähenkilö, Bras Cubas, kertoo muistelmansa haudan takaa, alkaen omasta kuolinhetkestään. Teoksen nurinpäin käännetty aikajärjestys on rakenteellisesti mielenkiintoinen, on kuin istuisi kahvilassa jonka seinällä oleva kello kulkee taaksepäin ja silti, samanaikaisesti nykyhetki pysyy  nykyhetkenä ja ajanuoli kiitää eteenpäin. Vaikka teosta kutsutaan pessimistiseksi, niin aivan ensi riveistä lähtien nauroin kyyneleet silmissä tarinan absurditeeteille. Tragedialle, joka esitetään säälimättömästi, mutta syvää inhimillistä myötätuntoa tuntien. Hyvän huumorin juuret kumpuavat juuri sieltä, mistä kirjailija ne kaivaa: tragiikasta, johon ei kuitenkaan jäädä virumaan voimattomina. Sitä saa aikaan oikea komiikka, pessimismistäkin kasvaa kosminen kokemus.

Tarina, teos on sellainen,  jonka viimeisten sivujen saapumista välttelin viimeiseen asti.  Ihmetellen, että miten voikaan brasiliaisen miehen kirjoittama kirja, joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1880 koskettaa melkein viisikymmenvuotiasta naista suomessa vuoden 2007 loppupuolella. Mutta, sitähän varten kirjallisuus on tehty: vuorovaikutukseen.

Machado de Assis: Bras Cubasin kuolemanjälkeiset muistelmat (Love-kirjat, 1991 suom. Hilkka Mäki)