Silloin kun sattumalta laitoin Vihdin kunnankirjastossa reppuuni tämän, laitoin reppuuni myös saman sattuman ohjaamana tämän, joka oli juuri silloin ilmestynyt.

Luettuani runokirjan tiesin kohdanneeni kirjailijan, jonka kirjoja lukisin jatkossakin. Valoaalto kirjoitti kuin muuan vanhempi sisar, joka eräiden traagisten tapahtumaketjujen seurauksena saa yhteyden nuorempaan sisareensa ainoastaan kirjoittamalla tälle. Siltä minusta silloin tuntui eikä tuo tunne ole väljähtänyt ajan myötä vaan syventynyt kirja kirjalta. Valoaalto kirjoittaa yhä ja aina vaan väkevämmin sanoin ja kuvin.

Bichselin ja Valoaallon ihmiskuvassa on jotain samankaltaista. Lähellä tapahtuu kaikki tärkeä, ihmiskäsitys ei ole millään tavalla hämärä vaan kirkas kuin väritön lasi, jonka läpi valonsäde taittuu. Valoaalto puhaltaa eloon jo puuduttavuuteen asti havaitut asiat tavalla, joka on sukua kierrätyskeskuksien toiminnalle: vanha levysoitin toimii luotettavammin kuin minkään kaupan hyllyllä oleva uusi cd-soitin.

On kirjoittajia, joiden timanttineula soittaa vuosi vuodelta tarkemmin ja terävämmin vanhojakin vinyyleitä, on myös heitä joiden neulankärki vain raapii levyt ja naksahtelee paikoillaan. Valoaalto kuuluu ensin mainittuihin, heihin joiden kieli ja ilmaisu löytää yhä uusia kiertoratoja.

Valoaallon teos Avantgarderob ja muuta irtaimistoa (Tammi,2008) oli lukukokemuksena samankaltainen kuin viimesyksyinen katsojakokemukseni tästä elokuvasta. Kirstin blogissa käytiin juuri keskustelua raadollisen kertomisesta ja onko välttämätöntä kertoa kaikenmaailman hulluista ja hirveyksistä. Kirjallisuus voi kertoa melkein mistä vain, tärkeintä on se miten se tehdään. Traagisin asia, mikä meille voi tapahtua, on kun tragedia kadottaa merkityksellisyytensä ja koskettavuutensa. Valoaallon teoksessa tragedia on tragediaa, silti kadottamatta huumoria ja rakastavaa oteta elämästä.

Valoaallon teoksen ihmisgalleria on tästä maailmasta, ajasta ja ikuisuudesta. Sanoissa on energiaa ja läsnäoloa, ne avaavat lukijan tajunnan. Herkullisin ajankuva piirtyi uupuneesta 25-vuotiaasta vanhuksesta, joka makaa riippukeinussaan ja rakastettavimmallaan Valoaalto on kuvatessaan vanhenemista, vanhoja naisia ja vaihdevuosien keinulautaa. Teoksessa on kolme osaa: Irtaimistoa, Avantgarderob ja Bagatelle. Kahdessa ensimmäisessä osassa on lyhyitä ja tarkkoja välähdyksiä lähimmäisistämme ja viimeinen osa kertoo Pipalukin ja Pauletten tarinan kautta naisista, ystävyydestä, äideistä, tyttäristä, rakkaudesta ja kohtalosta.

Ei siis mikään ihme, että kirjailijan teokset ovat kirjaston hyllyssä tässä seurassa: Valoaalto, Waters, Verronen, Winterson, Woolf.

Hannu Waarala on kirjoittanut kritiikin Keskisuomalaiseen.