Matti Helenius: Peep 2003, collagrafia ja telaus 67x99
Lähde: www.arsnet.net

Haluaisinpa olla juuri tällainen Lauantai, jos vain saisin olla pelkkä viikonpäivä. Perjantai-iltana kykenin vain olemaan helpottunut: on Perjantai. On saatu ponnisteltua viikko läpi, viisi päivää ovat olleet kuin pehmeän jalkapohjiin tarttuvan toffeen päällä olisi joutunut tanssimaan joutsenlammen pienten joutsenten tanssia kolme numeroa liian pienessä  tutussa .

Aamulla aikaisin uimaseuran tapaaminen, seura jossa jäsenet vaihtuvat ja jotkut pysyvät. Keneltäkään ei suljeta ovia. Polkupyörän renkaat luistavat jääriitteisissä lätäköissä kun poljen uimahallille. Kuuluu hento ritsrishrats kun rengas murskaa alleen jään seitin ohutta lasia, sydämessä asti ratsahtaa. Uinnin jälkeen ollaan saunassa, puhumme kaupunkimme päälliköstä, joka on herättänyt julkistakin huomiota toiminnallaan. – Kim IL Sung, sanoo eräs lauteiden nurkasta, meill ku o tääl Turuss ain kaikke.

- Ei nyt sentään, onhan se nyt sentään demokraattisesti valittu, toteaa siihen toinen ja viskaa ison kauhallisen vettä kiukaaseen. Hetkeen ei kukaan sano mitään. Kuuluu vain vesihöyryn ääni: shiishiishii shiishuu ja tulisen kuuma höyry nousee koko keholle, ja pitelee sitä hetken polttavissa sormenpäissään.  Vähä vähältä oman ihon tunto palaa takaisin.

– Me kutsutaa sit ylint kerrost suljetuks osastoks, sanoo kolmas hiljaisesti ja kertoo olevansa kaupunginkansliassa töissä.

Ja jokainen lauteilla istuva kääntää katseensa puhujaan.

– Jasso, sanoo se ensimmäinen äänessä ollut, suame ainoa kaupunki sit, jos johtaja o päivät suljetul osastol ja illaks se lasketta kottise. Vaimon lua.

Nauretaan niin, että lauteet natisee. Pyöräilen torille ja lukitessani pyörää vieressä tepastelee muutama naakka. Eräs heistä kävelee minua kohti. Nopein ja päättäväisin sekä pitkin askelin. Ovat eläneet tässä kaupungissa paljon ennen minua tai muita ihmisiä jotka tänne ovat asettuneet. Se pysähtyy etupyörän viereen, kääntelee päätään ja tiirailee minua silmillään. Se alkaa aivastella, yskiä ja aivastella. Tekisi mieleni antaa sille pari yskänpastillia  tai jotain. 

Juureskauppiaan lautapöydän edessä  kuulen panhuilun soiton kadun toiselta puolen; pitkä ja laiha mies, jonka housujenpolvet ovat rikki, soittaa Wiklundin edessä : rakastan elämää, joka uutena aamussa aukee / rakastan elämää, joka uupuen illassa raukee....  Pakkaan perunat, sipulit ja punajuuret reppuun ja ystäväolennon kanssa kahville. Käydään vielä ihan läheltä kuuntelemassa panhuilistia. Kotona sitten odottaa koti, ja jonkun kättä. Tärkeitä sanoja osattavaksi ja elettäväksi: koti kotona kodissa kotoa kodista kotoisin.

Fredrikan toinen inspiroi kuvailemaan suhdetta kirjaan:

''Miksi luet tai mikset lue jotakin kirjaa? Ja vaikka olenkin röyhkeä ja kaikin puolin pitelemätön tylsimys, joka ottaa haudanvakavasti kaiken mitä hänelle kerrotaan ja uskoo joka sanan, älä sentään sano, että luet kirjan, koska se on mitä Suomi lukee listan ykkösenä. Tai, no, jos välttämättä haluat, niin saathan sinä siitäkin syystä lukea, mutta sitä en kysynyt. En koska sehän tarkoittaa, että silloin et ehkä lue sitä ollenkaan, vaan annat opuksen lahjaksi, isänpäiväksi, jouluksi, jollekulle ehkä onnekkaallekin. Ja olihan taloudellinen panoksesi myös erittäin tärkeää. Mutta sitä en kysynyt.''

Ei kysymykset olleet röyhkeitä, ymmärrän röyhkeyden aivan toisin. On muutamia kirjoja, joiden jälkeen on samanlainen olo kuin kun nähtyään vaikuttavan elokuvan ja astuessa elokuvateatterin ovista ulos keskelle kadun todellisuutta tai kun on kuullut musiikkia jonka jälkeen oma askelväli on selvästi muuttunut. Kun olotila on sellainen, vähän haparoiva ja epätodellinen, mutta kuitenkin tavattoman kirkas. Että todellisuudessa on ehkä olemassa sellainen ovi, josta astuttuaan voi sanoa: oli aika ennen ja on aika sen jälkeen.

Jotkut kirjat ovat sellaisia ovia. Minulla on kourallinen kirjoja, joilla on ollut tuollainen vaikutus elämääni sekä olemassaolooni. Eräs näistä kirjoista on Donna Quijote (Leena Krohn,1983 wsoy). Mutta miten nämä muut, tämän kirjailijan teokset, asettuivat taloksi ja tulivat kotiini, luokseni, ja miten nämä todellisuudet  syntyivät, päätinkö minä vai joku toinen, vai mitä tapahtui. En minä tiedä tiedä ja tarvitseeko minun tietääkään? Koska ne ovat intiimejä tiloja, jotka synnyttää kirja ja lukija. Suurilta osin jakamattomia kokemuksia, juuri siksi että ne syntyvät ja kuolevatkin vain ja nimenomaan siinä kahdenkeskisessä suhteessa. Kirjailija on vähän kuin nukketeatterin käsinukkea ohjaava ihminen: nukke elää ja kättä pitävä henkilö katoaa katsojalta. Katsoja ja eläväksi syntyvä käsinukke luovat yhteisen ja jaetun todellisuuden joka koskaan ei ole kenellekään toiselle sama. Kokemus on yksityinen ja joiltain osin jaettavissa toisten kanssa, mutta sama kirja voi avautua usealla eri tavalla, eri lukijoille. Syntyy siis useita eri maailmoja, vaikka kyseessä olisi yksi ja sama teos.

Aivan kuten  lukeminen niin myös kirjoittaminen, ne ovat yksinolon tiloja. Kirja, taideteos on kahdenkeskinen, ja synnyttää kolmannen maailman: kirjan sekä lukijan välisen yksityisen maailman.