Neljä vuotta sitten häntä ammuttiin selkään takaapäin, olin monta viikkoa poissa tolaltani. Olin elänyt hänen kohtaloaan hänen kanssaan, tunsin hänet paremmin kuin hyvin. Ei, näin ei voi tapahtua, ei koskaan  hänelle. Kuoliko hän? Ehkä hän elää kuitenkin, ajattelin eräänä aamuna,  ja jos vain maltan odottaa se kerrotaan minulle kyllä. Tulin toiveikkaaksi, olin täynnä suurta iloa kuin vastapuhallettu suuri  ja punainen ilmapallo ja olin aivan varma ettei minun tarvitse odottaa kovinkaan pitkään kun taas saan lukea hänestä. Vaan ei, eräänä päivänä iloni puhkotaan kasaan kuin sinä surullisena vappuna, jolloin naapuri ilkeämielisyyksissään tökkäisi neulalla parvekkeen kaiteeseen kiinnitettyyn pallooni. Se suhisi hetken surullisesti ja muuttui pieneksi narunpäässä roikkuvaksi muoviseksi mytyksi.

Anne Holt nimittäin kertoo sanomalehdessä, että hän ei aio enää kirjoittaa ainuttakaan kirjaa Hanne Wilhelmsenistä. Hänellä on uusi etsivähahmo. Uusi?! En ole uskoa silmiäni ja luen uudestaan. Ja niin se vaan on. Haluan kiikuttaa divariin kaikki seitsemän Hanne Wilhelmsen –dekkariani. En kuitenkaan tee sitä, koska olen oppinut että pikaistuksissaan tehtyjä tekojaan saattaa joutua katumaan kiduttavan kauan.  Mietin kirjettä Anne Holtin kustantajalle. En tehnyt sitäkään, koska ajattelen ettei se kuitenkaan kannata.

Kirjailijat ovat röyhkeitä, sitä he ovat, ajattelen ja sullon sanomalehden paperikassiin. Suuria itsekkäitä paskiaisia. Kirjoittavat ensin kirjoja ja haluavat lukijoita ja huomiota ja mainetta ja rahaa ja kunniaa ja kaikkea. Kirjailijat täyttävät tuotoksillaan kotimme. Vievät melkein kaiken tilan maailmassa ! Kirjahyllyjä pitää suunnitella ja rakentaa ja ostaa vain heidän tuotoksiaan varten. Lukiessa et ole koskaan yksin. Enpä ole, en niin. Vaan kuinka yksin olisinkaan ilman Hanne Wilhelmseniä. Olisin todella yksin.

Naamasta sen näkee ja äänestä kuulee milloin ihminen on erityisellä tavalla iloinen. Minulla oli eilen sellainen naama ja sellainen ääni kun olin kirjakaupassa, koska eräs neljän vuoden piinani päättyi ja onhan se aika ihanaa päästä sentään joistakin piinoista. Hymyilin myyjälle kaiketi liian onnellisen oloisena, koska hän vaikutti hämmentyneeltä ja jos totta puhutaan mieleni teki syleillä häntä sekä kiljaista riemusta: "Ymmärrätkö, hän elää!" En syleillyt. Maksoin vain kirjani ja toivotin iloisesti oikein mukavaa päivää. On hänellä kuitenkin jotain kerrottavaa kotona eräästä asiakkaasta, koska ilmeensä oli sen näköinen, että tiedän juttua riittävän - muutamaksi päiväksi ainakin. Saahan sitä iloa tuottaa lähimmäisilleen, vaikka sitten näinkin.

Anne Holtin uudessa dekkarissa 1222 on jälleen rikosetsivänä, nyt sitten pyörätuolilla liikkuva, Hanne Wilhelmsen. Lumimyrsky, junaonettomuus ja kymmenen pelastunutta samassa hotelissa. He alkavat kuitenkin kuolla yksitellen kuin Agatha Christien kirjassa Kymmenen pientä neekeripoikaa (tai: Ei yksikään pelastunut). 

Luvassa on erinomaisen jännittäviä ja onnellisia iltoja Hanne Wilhelmsenin seurassa.

Lisäys klo 21.45

Hirmuisen hienon Turunpäivän ilotulituksen jälkeen ja nukuttuamme yhden yön, huomenna siis,  on aika auringonnoususta auringonlaskuun 12 tuntia koko maapallolla - on syyspäiväntasauksenpäivä jolloin yö sekä päivä ovat yhtä pitkiä kaikkialla.

Anne Holtin Wilhelmsen sarja:

• Sokea jumalatar (Blind gudinne, 1993, suom. 1998)
• Vereen kirjoitettu (Salige er de som tørster, 1994, suom. 1999)
• Paholaisen kuolema (Demonens død, 1995, suom. 2000)
• Leijonan kita (Løvens gap, 1997, suom. 2001)
• Kuollut jokeri (Død joker, 1999, suom. 2001)
• Kahdesti kuollut (Utan ekko, 2000, suom. 2002)
• Totuuden tuolla puolen (Sannheten bortenfor, 2003, suom. 2004)
• 1222 (1222, 2007, suom. 2008)

 

Silloin kun sattumalta laitoin Vihdin kunnankirjastossa reppuuni tämän, laitoin reppuuni myös saman sattuman ohjaamana tämän, joka oli juuri silloin ilmestynyt.

Luettuani runokirjan tiesin kohdanneeni kirjailijan, jonka kirjoja lukisin jatkossakin. Valoaalto kirjoitti kuin muuan vanhempi sisar, joka eräiden traagisten tapahtumaketjujen seurauksena saa yhteyden nuorempaan sisareensa ainoastaan kirjoittamalla tälle. Siltä minusta silloin tuntui eikä tuo tunne ole väljähtänyt ajan myötä vaan syventynyt kirja kirjalta. Valoaalto kirjoittaa yhä ja aina vaan väkevämmin sanoin ja kuvin.

Bichselin ja Valoaallon ihmiskuvassa on jotain samankaltaista. Lähellä tapahtuu kaikki tärkeä, ihmiskäsitys ei ole millään tavalla hämärä vaan kirkas kuin väritön lasi, jonka läpi valonsäde taittuu. Valoaalto puhaltaa eloon jo puuduttavuuteen asti havaitut asiat tavalla, joka on sukua kierrätyskeskuksien toiminnalle: vanha levysoitin toimii luotettavammin kuin minkään kaupan hyllyllä oleva uusi cd-soitin.

On kirjoittajia, joiden timanttineula soittaa vuosi vuodelta tarkemmin ja terävämmin vanhojakin vinyyleitä, on myös heitä joiden neulankärki vain raapii levyt ja naksahtelee paikoillaan. Valoaalto kuuluu ensin mainittuihin, heihin joiden kieli ja ilmaisu löytää yhä uusia kiertoratoja.

Valoaallon teos Avantgarderob ja muuta irtaimistoa (Tammi,2008) oli lukukokemuksena samankaltainen kuin viimesyksyinen katsojakokemukseni tästä elokuvasta. Kirstin blogissa käytiin juuri keskustelua raadollisen kertomisesta ja onko välttämätöntä kertoa kaikenmaailman hulluista ja hirveyksistä. Kirjallisuus voi kertoa melkein mistä vain, tärkeintä on se miten se tehdään. Traagisin asia, mikä meille voi tapahtua, on kun tragedia kadottaa merkityksellisyytensä ja koskettavuutensa. Valoaallon teoksessa tragedia on tragediaa, silti kadottamatta huumoria ja rakastavaa oteta elämästä.

Valoaallon teoksen ihmisgalleria on tästä maailmasta, ajasta ja ikuisuudesta. Sanoissa on energiaa ja läsnäoloa, ne avaavat lukijan tajunnan. Herkullisin ajankuva piirtyi uupuneesta 25-vuotiaasta vanhuksesta, joka makaa riippukeinussaan ja rakastettavimmallaan Valoaalto on kuvatessaan vanhenemista, vanhoja naisia ja vaihdevuosien keinulautaa. Teoksessa on kolme osaa: Irtaimistoa, Avantgarderob ja Bagatelle. Kahdessa ensimmäisessä osassa on lyhyitä ja tarkkoja välähdyksiä lähimmäisistämme ja viimeinen osa kertoo Pipalukin ja Pauletten tarinan kautta naisista, ystävyydestä, äideistä, tyttäristä, rakkaudesta ja kohtalosta.

Ei siis mikään ihme, että kirjailijan teokset ovat kirjaston hyllyssä tässä seurassa: Valoaalto, Waters, Verronen, Winterson, Woolf.

Hannu Waarala on kirjoittanut kritiikin Keskisuomalaiseen.