Neljä vuotta sitten häntä ammuttiin selkään takaapäin, olin monta viikkoa poissa tolaltani. Olin elänyt hänen kohtaloaan hänen kanssaan, tunsin hänet paremmin kuin hyvin. Ei, näin ei voi tapahtua, ei koskaan  hänelle. Kuoliko hän? Ehkä hän elää kuitenkin, ajattelin eräänä aamuna,  ja jos vain maltan odottaa se kerrotaan minulle kyllä. Tulin toiveikkaaksi, olin täynnä suurta iloa kuin vastapuhallettu suuri  ja punainen ilmapallo ja olin aivan varma ettei minun tarvitse odottaa kovinkaan pitkään kun taas saan lukea hänestä. Vaan ei, eräänä päivänä iloni puhkotaan kasaan kuin sinä surullisena vappuna, jolloin naapuri ilkeämielisyyksissään tökkäisi neulalla parvekkeen kaiteeseen kiinnitettyyn pallooni. Se suhisi hetken surullisesti ja muuttui pieneksi narunpäässä roikkuvaksi muoviseksi mytyksi.

Anne Holt nimittäin kertoo sanomalehdessä, että hän ei aio enää kirjoittaa ainuttakaan kirjaa Hanne Wilhelmsenistä. Hänellä on uusi etsivähahmo. Uusi?! En ole uskoa silmiäni ja luen uudestaan. Ja niin se vaan on. Haluan kiikuttaa divariin kaikki seitsemän Hanne Wilhelmsen –dekkariani. En kuitenkaan tee sitä, koska olen oppinut että pikaistuksissaan tehtyjä tekojaan saattaa joutua katumaan kiduttavan kauan.  Mietin kirjettä Anne Holtin kustantajalle. En tehnyt sitäkään, koska ajattelen ettei se kuitenkaan kannata.

Kirjailijat ovat röyhkeitä, sitä he ovat, ajattelen ja sullon sanomalehden paperikassiin. Suuria itsekkäitä paskiaisia. Kirjoittavat ensin kirjoja ja haluavat lukijoita ja huomiota ja mainetta ja rahaa ja kunniaa ja kaikkea. Kirjailijat täyttävät tuotoksillaan kotimme. Vievät melkein kaiken tilan maailmassa ! Kirjahyllyjä pitää suunnitella ja rakentaa ja ostaa vain heidän tuotoksiaan varten. Lukiessa et ole koskaan yksin. Enpä ole, en niin. Vaan kuinka yksin olisinkaan ilman Hanne Wilhelmseniä. Olisin todella yksin.

Naamasta sen näkee ja äänestä kuulee milloin ihminen on erityisellä tavalla iloinen. Minulla oli eilen sellainen naama ja sellainen ääni kun olin kirjakaupassa, koska eräs neljän vuoden piinani päättyi ja onhan se aika ihanaa päästä sentään joistakin piinoista. Hymyilin myyjälle kaiketi liian onnellisen oloisena, koska hän vaikutti hämmentyneeltä ja jos totta puhutaan mieleni teki syleillä häntä sekä kiljaista riemusta: "Ymmärrätkö, hän elää!" En syleillyt. Maksoin vain kirjani ja toivotin iloisesti oikein mukavaa päivää. On hänellä kuitenkin jotain kerrottavaa kotona eräästä asiakkaasta, koska ilmeensä oli sen näköinen, että tiedän juttua riittävän - muutamaksi päiväksi ainakin. Saahan sitä iloa tuottaa lähimmäisilleen, vaikka sitten näinkin.

Anne Holtin uudessa dekkarissa 1222 on jälleen rikosetsivänä, nyt sitten pyörätuolilla liikkuva, Hanne Wilhelmsen. Lumimyrsky, junaonettomuus ja kymmenen pelastunutta samassa hotelissa. He alkavat kuitenkin kuolla yksitellen kuin Agatha Christien kirjassa Kymmenen pientä neekeripoikaa (tai: Ei yksikään pelastunut). 

Luvassa on erinomaisen jännittäviä ja onnellisia iltoja Hanne Wilhelmsenin seurassa.

Lisäys klo 21.45

Hirmuisen hienon Turunpäivän ilotulituksen jälkeen ja nukuttuamme yhden yön, huomenna siis,  on aika auringonnoususta auringonlaskuun 12 tuntia koko maapallolla - on syyspäiväntasauksenpäivä jolloin yö sekä päivä ovat yhtä pitkiä kaikkialla.

Anne Holtin Wilhelmsen sarja:

• Sokea jumalatar (Blind gudinne, 1993, suom. 1998)
• Vereen kirjoitettu (Salige er de som tørster, 1994, suom. 1999)
• Paholaisen kuolema (Demonens død, 1995, suom. 2000)
• Leijonan kita (Løvens gap, 1997, suom. 2001)
• Kuollut jokeri (Død joker, 1999, suom. 2001)
• Kahdesti kuollut (Utan ekko, 2000, suom. 2002)
• Totuuden tuolla puolen (Sannheten bortenfor, 2003, suom. 2004)
• 1222 (1222, 2007, suom. 2008)