Takana viikon maraton, sellainen ettei iltaisin ole kyennyt olemaan kovinkaan vastaanottavainen, ei siten, että sen eteen pitäisi ponnistella jotenkin erityisesti. Pari liki kaksitoistatuntista työpäivää keskellä viikkoa normaalimenon päälle niin perjantaina on nuupahtanut, mutta ennen nukahtamista tarvitsee silti lukemista. Sanoja, jotka olisivat virkistykseksi ja iloksi eivätkä rasituksesi. Sellaisina hetkinä siunaan ne kirjailijat, jotka eivät lastaa tarinoillaan ihmiselon angsteja lukijan jo valmiiksi ison kuorman päälle, mutta voivat silti välittää jotakin oleellista ja tärkeätä. Tätä kirjallisuudenlajia kutsutaan kevyeksi, joskus jopa tarpeettomaksi viihteelliseksi roskaksikin. Mutta hän, joka on vetänyt raskasta kuormaa ja on väsynyt uurastamisestaan, tietää kuinka tärkeätä on kokea voimaannuttavaa, yksinkertaista iloa. Sitä sietämätöntä keveyttä, sitä tarvitaan kyllä. Elämällä kun on sellainen taipumus, että se pitää ihan omatoimisesti huolen siitä, ettei meiltä puutu vaivoja, vastuksia ja taakkoja. Se jakelee kakustaan kyllä, omat viipaleensa, ihan jokaiselle.

Ennenkuin sammahdan ja lukulamppu pimenee luen vielä muutaman rivin...