1980-luvun alkupuolella opiskelijakämppäni seinällä oli kaksi vuotta Risto Ahdin eräs runo teoksesta: Ja niin rakentuu jokin silta (wsoy 1981).

Puolipäiväisen metsävaelluksen ja parin tunnin polkupyöräilyn jälkeen, ystävien kohtaamisen jälkitilassa lojun ja luen uudelleen saman runoilijan toista teosta: Loistava yksinäisyys ja eräs runo vaati nyt pääsyä seinäkirjoitukseksi työpöydän viereen:

Julkeaa väkeä

Vakuututtuaan yleisestä kuolemasta, tahallaan, nämä ihmiset kulkevat ympäriinsä ja hihittävät: ”Tuokin kuolee, ja tuo ja tuo.” He ovat todella ilkeämielisiä – ei sillä ettenkö minä tietäisi näitä asioita, että kuolen ja että kaikki kuolevat, mutta se tapa, jolla he tätä toistavat ja uhkailevat ja yrittävät pelotella !

Nämä eivät kerta kaikkiaan voi uskoa mihinkään, mitä ei saa yleistettyä. Ja kun he pelkäävät kuolemaansa, he toimivat tällä tavoin, maailmantasoisen pyromanian tilassa: Hyvin tyytyväisesti, käsiään hieroen, he kulkevat ympäriinsä hihittäen: ”Tuokin kuolee, he hee, tuokin kuolee ja tuo ja tuo.”

Risto Ahti: Loistava yksinäisyys/Ohjeita hirviön piirtäjälle (Wsoy 1984).

Aiheeseen liittyen:

Pelkän ja Viattoman ihmisen etsintää

Kuvalähde: Web Museum